Hannu Nurmio keksi ottaa taiteilijanimekseen Tuomarin sillä perusteella, että mies opiskeli nuoruudessaan vasaran paukuttamista ihan koulussakin. Tuomarin ammattia Nurmio ei ole päässyt käytännössä harjoittamaan, mutta levyttävänä artistina on tuomion vasara paukkunut hyvinkin tiuhaan.
Tuomari Nurmion debyytti Kohdusta hautaan (1979) on vakuuttava teos, kerta kaikkiaan. Nurmion ensisijainen päämäärä musiikillisten ratkaisujen puolella oli yhdistää amerikkalainen juurevuus suomalaisiin synkkiin tunnelmiin – ja sehän muuten onnistui. Mukana on kaikkea ihan tavan rautalangasta bluesiin ja muinaiseen folkmusiikkiin.
Entäs se lyriikka sitten? Siltäkin puolelta löytyy kyllä. Voisi oikeastaan todeta ihan osuvastikin, että Nurmio on debyyttilevyllään huomattavasti paremmin omilla tolpillaan kuin Pentti Saarikoski oli nuoruuden kokoelmillaan, jotka nojaavat antiikin ihainnointiin turhankin jyrkästi. Täytyy tosin huomioida ikäero; Saarikosken ensimmäinen ilmestyi runoilijan ollessa alle kaksikymppinen, Hande taas poseeraa debyyttinsä kannessa taustayhtyeensä Köyhien ystävien kanssa päälaeltaan kaljuuntuneena, liki kolmikymppisenä luisevana aikamiehenä.
Kohdusta hautaan toisaalta määrittelee jo sellaisenaan Nurmion koko tuotannon, mutta toisaalta taas kyse on ainutlaatuisesta tapauksesta: seuraavilla levyillään Hande siirtyi sorvailemaan musiikistaan uudemman aallon tuotoksia ns. viimesen päälle. Sanoitusten aiheista tuli etäisempiä, mukaan tuotiin lisää soittimia (kuten urkuja), taustamuusikot vaihtuivat ja sitä mukaa soundikin pääsi muuttumaan. Kaikesta huolimatta Tuomari Nurmio ei ole sittemmin saavuttanut debyyttinsä tasoa.
Kohdusta hautaan on pohjimmiltaan vain puolituntinen valitusvirsi elon ankeudelle höystettynä amerikkalaisella juurimusiikilla, kuten bluesilla. Mukana on kaksi coveriakin, toinen Jimmie Rodgersin surullisesta klassikosta Waitin’ For A Train (Makasiinin luona) ja toinen Elviksen tunnetuksi tekemästä Just Becausesta (Just siks).
Tuomari Nurmion tulkinta on läpikotaisin jollain kierolla tavalla samanaikaisesti kypsää ja hyvin pilkkaavaa, ja lähes kaikki sanoitukset kertovat köyhän miehen elämästä. Vaikka levy tarjoileekin hyvin musertavaa kuvastoa, vetää pisimmän korren karjalaiseen itkuvirteen perustuva Oi mutsi mutsi, jonka lyriikat Nurmio omien sanojensa mukaan keräsi helsinkiläisistä kapakoista vanhojen miesten veisaamina. Laulun kertojana toimii kuoleva poika, joka sängyssä kouristellessaan pyytää äitiään sytyttämään lamppuun valon, jottei kuolema tuntuisi niin yksinäiseltä (“Oi mutsi mutsi / stikkaa lamppuun eldis / Mä kohta delaan jengist veks“).
Koko levyn tunnelma on, miten sen nyt sanoisi, hyvin äkkikypsä. Nurmion koko persoona on kaikkiaan hyvin keski-ikäinen, ja sovituksissakin kaikuu tiettyä keski-ikäisen miehen oikullisuutta aina pomppivista akustisista kitaroista stadin slangilla väännettyyn valitukseen.
Levyn vahvimpia hetkiä on myös Valo yössä twist, joka on sittemmin noussut Nurmion tunnetuimmaksi kappaleeksi ja kansan suosikiksi paitsi radioasemilla myös hämyisissä karaokebaareissa, joista ilman karaokehoilantaa olettaisi löytävänsä vaikkapa kansanperinnettä joikaavia vanhoja miehiä. Kappaleen suuri suosio on ymmärrettävä, onhan kyseessä kompakti, varsin tarttuva rautalankasävellys, jonka lyriikoissa yhdistyvät pessimistinen elämänfilosofia ja normaali suomalainen lauantaiyö.
Toinen maininnan arvoinen nimi on Hector, oikealta nimeltään Heikki Harma. Sooloartistina suunnilleen puoli vuosikymmentä Tuomari Nurmiota aiemmin aloittanut Hector teki varsinaisen kaupallisen läpimurtonsa toisella levyllään Herra Mirandos (1973). No kyllä, levy alkaa typerällä poikkitaiteellisella prologilla “Ekhnaton rakastui aurinkoon“ (haista nyt jo vittu), mutta sittemmin albumi onnistuu kypsymään paikoin varsin nautittavaksikin teokseksi.
Hector on kuuntelijan kannalta vähän ristiriitainen artisti. Voisin kliseisesti todeta miehen jakavan jyrkästi mielipiteitä, mutta en ole loppujen lopuksi ollenkaan varma onko asia niin. Sanoittajana Hector on hyvä, mutta toisaalta taas osa miehen kultakauden levyjen loistoa on melodinen oivaltaminen ja lyriikoiden sovittaminen tiettyihin raameihin.
On myöskin hyvin vaikeaa arvioida, onko tietty järjettömyys paras vai typerin piirre Hectorin koko tuotannossa. Etenkin Herra Mirandoksella on tietty häivähdys vinksahtaneisuutta; välillä sanoituksista ei ota helvettiäkään tolkkua (tuskin sitä edes varsinaisesti onkaan). Merkittävin poikkeus on ankea, levyn B-puoliskon avaava Lumi teki enkelin eteiseen, joka on sittemmin päässyt iskostumaan suomalaiseen kollektiiviseen tajuntaan. Eikä kyllä mielestäni ihan syyttäkään, pidän kappaleesta nimittäin paljon. Siitä huolimatta suurin suosikkini levyltä, Olen hautausmaa, onnistuu olemaan sanoituksiltaan hyvinkin järjetön ja suorastaan typerä.
Hectorin ns. kultakauden levyt onnistuvat olemaan häkellyttäviä siksi, että ne ovat kaikkiaan hyvin kaksijakoisia tuotoksia. Toisinaan sitä herää ajattelemaan, että kuka perkele on mennyt päästämään noinkin vähä-älyisen gigolon edes samaan rakennukseen äänitystarvikkeiden kanssa, kun toisinaan taas huomaa suorastaan nauttivansa tietyistä ikimuistoisista ratkaisuista.
