Nugetteja: Swingin’ Medallions – Double Shot (Of My Baby’s Love)

Nugeteilla on tapana mennä suoraan itse asiaan. Suuri osa nugeteista on myös osoittautunut tasokkaiksi, joten tehokkuudessaan toimivia introja piisaa. Mutta siitä huolimatta, jumalauta: joka kerta kun soitan eteläcarolinalaisen Swingin’ Medallionsin tämän suorastaan huumaavan singlen, tulee ensimmäisestä puoliminuuttisesta tietty erikoinen tunne: se on sekava, suorastaan typerä, mutta turkanen sentään – se toimii.

Double Shot (Of My Baby’s Love) rakentuu kaikkiaan intensiivisen urkukoukkauksen päälle. Sen lisäksi tarjolla on, etenkin intron aikana, hoilaavaa kakofoniaa ja omalla tavallaan kappaleen tunnelmasta sivuummalle siirrettyä vokalisointia.

Kappale tuntuu hakevan HAKEE erityisesti jonkinlaista juhlatunnelmaa kaiken sekalaisen melskeen ja huudon avulla. Siinä se kyllä onnistuu, ja itse melodia on vielä niin vietävän simppeli ja toisaalta ovela.

Parhaimmillaan single kapusi listan sijalle 17. Ei ole enempää sanottavaa. Kuunnelkaa:

Swingin’ Medallions – Double Shot (Of My Baby’s Love)

Tajutonta menoa.

Nugetteja: The Woolies – Who Do You Love

The Wooliesin soundissa on jotain tuttua: Bo Diddleyn klassikko Who Do You Love on saanut käsittelyn The Strangeloves -vivahtein, tuleehan kappaleen introsta rummutuksineen väkiselläkin mieleen afrikkalainen heimomusiikki.

Tällä kertaa kyse ei ole kuitenkaan lammasfarmaritriosta, vaan The Wooliesin tarina on verrattain perinteinen: Michiganin Dearbornista lähtöisin oleva nelikko voitti osavaltion bändikilpailun, ja siitähän se ura urkeni – tai ainakin sen piti: palkkioksi luvattiin mm. matkaa Hollywoodiin levytyssopimuksen lisäksi, mutta mitään ei kuulunut. Pienoisen oikeustaistelun jälkeen yhtyeelle tarjottiin kompromissina lentolippuja Los Angelesiin. Kaupungissa ollessaan kvartetti kaupitteli demoaan. Paikallinen Dunhill levy-yhtiön edustaja sai oman kopionsa, ja piakkoin kirjoitettiinkin jo sopimuksia.

Who Do You Love ilmestyi kauppojen hyllyille kutakuinkin tasan 42 vuotta sitten. Single saikin suosiota tarpeeksi rikkoakseen 100 suosituimman singlen rajan Billboardin listoilla. Mielenkiintoisella tavalla ehostettu klassikko oli aikanaan raikas tuulahdus vuoden 1966 syksyssä.

The Woolies – Who Do You Love

Nugetteja: The Five Americans – I See The Light

Huumaavilla avaruusuruilla alkava I See The Light edustaa kaavaa, josta The Five Americans ammensi sittemmin muutaman vuoden ajan: urut kilkattavat, ja tunnelma on muutenkin varsin pomppuisa. Kosketinvoittoisuus ja vokaalien hönkivyys ovat kaiken muun ohella luomassa täysin omanlaista soundiaan.

The Five Americans oli yhtye, joka koostui jälleen kerran saman yliopiston opiskelijoista; tuolloin nimenä oli tosin The Mutineers. Sittemmin vokalistiurkuri John Durrillista, kitaristi Mike Rabonista, komppikitaristi Norman Ezellistä, basisti Jim Grantista ja rumpali Jimmy Wrightista koostunut yhtye muutti Oklahoma State Universityn kampukselta Dallasiin.

Alkujaan instrumentaalimusiikkia soittanut yhtye otti vokalisoinnit musiikkiinsa mukaan, ja hiljalleen alkoi tulla listamenestystäkin. Yhtyeen ensimmäinen Billboardin listoille päässyt single on juurikin kyseessä oleva I See The Light, joka iski parhaimmillaan sijalle 26. I See The Lightia seurasi pienoinen hittiputki, joka huipentui vuoden 1967 Western Unioniin, joka ylsi aina sijalle 5 saakka. Kaikkiaan yhtye rikkoi kansallisten listojen 40 suosituimman maagisen rajan neljä kertaa uransa aikana.

I See The Light on lähes oma maailmansa. Toteutukselliset seikat luovat kappaleella oman hyvällä tapaa vinksahtaneen ja jopa kosmisen tunnelmansa, jollaista ei ihan jokaisella äänitteellä tapaa. Urut ovat selkeässä pääosassa koko säihkyvän kaksiminuuttisen aikana. Jimmy Wrightin diskanttinen rumputyöskentely perustuu lautasvoittoisuuteen.

I See The Light on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Poikkeuksellisesti I See The Lightia ei näy olevan saatavilla YouTubessa. Kuulkaa ja nähkää edes Western Union:

The Five Americans – Western Union

Nugetteja: The Gants – I Wonder

Sid Herringin vahvalle ja ennen kaikkea nuorekkaalle lauluäänelle perustuva I Wonder on Beatles-laina selkeimmästä päästä. Ja kyllä, se on hyvä.

Fab Fourin In My Lifeltä antoisasti lainailevalla kappaleella on sellaisenaankin paljon annettavaa; etenkin Don Woodin rumputyöskentely erottuu edukseen. 

Mississipistä ponkaissut The Gants julkaisi I Wonderin Liberty-levymerkin kautta tammikuussa 1967. Yhtye aloitti uransa mantereen tapaan levyttämällä vuonna 1965 Bo Diddleyn Roadrunnerin. Mistään erityisen esiintunkevasta tai distinktiivistä urakuvaajasta ei siis ole kyse, mutta musiikin toimiessa kyseessä ei ole haitta eikä mikään. Helvetti vieköön, Sid Herring kuulostaa täysin John Lennonilta!

The Gants – I Wonder

Nugetteja: The Nightcrawlers – The Little Black Egg

The Little Black Egg on öinen autotalliklassikko. Yhdelle hauraalle riffille perustuva kappale kahlaa vajaat kolme minuuttia saman teemoittelun seivästämänä, mutta kyse ei ole häiriötekijästä. Vokaaleissa on parhaaseen yömusiikkitapaan paljon pehmeyttä.

Lyriikoissa on tiettyä absurdia satumaisuutta, jota ei tällaisenaan kuule niinkään usein vuoden 1965 peruja olevalla amerikkalaisnugetilla: psykoottinen trippailu onnistutaan välttämään.

Floridan seudulla perustettu The Nightcrawlers iski kotiseuduillaan suoraan kultasuoneen tällä toisella singlellään: alueellisilla listoilla pamahti ykkössija. Sittemmin, vuonna 1966, The Little Black Egg julkaistiin uudelleen Kapp-levymerkillä, ja saaliiksi jäi Billboardin singlelistan 85. sija.

The Little Black Egg on mestariteos. Minimalistinen yönugetti ei pauku eikä rämise laisinkaan, se vain alkaa, jatkuu jonkin aikaa ja loppuu – kaikkea tätä vaimeasti ja pehmeästi. Jos heräisin keskellä kesäyötä jonkun ravistaessa minua hereille kysyäkseen lempinugettiaan, olisi vastaus ehdottomasti The Little Black Egg.

The Nightcrawlers – The Little Black Egg

Nugetteja: The Beau Brummels – Laugh, Laugh

Hippikaupunkinakin tunnetusta San Franciscosta kotoisin ollut The Beau Brummels levytti Laugh, Laughin jokusen vuoden ennen hippien nousua. Singlen julkaisu tapahtui joulukuussa 1964.

Surullisella huuliharpulla alkava Laugh, Laugh jatkaa sittemmin kevytpoppiperinteillä, ja tuleepa jossain määrin mieleen samaiselta vuodelta peräisin oleva The Zombies -klassikko She’s Not There, joka oli rysähtänyt listoille vain muutamaa kuukautta aikaisemmin.

Toinen hyvin ilmeinen vaikute on The Beatles: akustinen kitara soittaa hyvin tuttuja kuvioita, ja ihmekös tuota. Lauluharmonioita viljellään varsin maltillisesti, mutta toimivina annoksina. Onko Beatlesia ja Zombiesia toisaalta kovinkaan mielekästä edes eritellä?

Soundi on hyvin, hyvin brittiläinen. Invaasion aikoina, tammikuussa 1965, listoille noussut Laugh, Laugh onnistui rikkomaan tiiviin englantilaisen listaedustuksen – ja kuten Nuggets-vihkonenkin mainitsee – voittamalla engelsmannit näiden omilla ratkaisuilla. Parhaimmillaan Billboardin listan sijalle 15 pongahtanut Laugh, Laugh on syytä jättää sivuuttamatta.

The Beau Brummels – Laugh, Laugh

Nugetteja: The Remains – Why Do I Cry

Bostonissa – Charlesjoen likaisilla suistoilla – sohjosi mainion The Standellsin lisäksi lukemattomia muita yhtyeitä 60-luvun lopulla.

Armon vuonna 1965 levytti myös The Remains, jonka ensisinglen Why Do I Cry (3/1965) kynäili yhtyeen vokalistikitaristi Barry Tashian. Tällä kertaa brittivaikute ei ole niinkään The Yardbirds, vaan kappaleen voisi kuvitella esimerkiksi The Holliesin levyttämäksi.

Jos kappaleen lyriikoissa tyrmistynyt Tashian vaatii vastakaikua:

“I would lose all my blues if you promised that your love was true now/And I don’t know why I keep loving you the way I do now.“

Ihmettelyn lisäksi kappale sisältää perin mehevää kitarointia, ja laulun takana paukkuu jälleen sähköpiano.

Sähköpiano sopii nugettiin kuin nugettiin aivan järjettömän hyvin, eikä Why Do I Cry ei tee poikkeusta. Syvyyttä piisaa, joten kyseessä on nugetti par excellence.

The Remains – Why Do I Cry

Nugetteja: The Seeds – Can’t Seem To Make You Mine

*Hrrwi* *paukati-pauk-pauk-pauk-pauk-pauk*

The Seedsin ensisingle on masentavaa kuunneltavaa. Matalin tanssiaskelin kulkeva kappale vetää vertoja The Outsidersille – joskin täysin vastakkaisista asetelmista: kertoja, tällä kertaa nimeltään Sky Saxon, laulaa elegiansa hyvin puristavasti. Miehen tuska on aistittavissa jokaisella sekunnilla.

Taustalla säestää Daryl Hooperin soittama sähköpiano, joka olikin yhtyeen suosiossa. Hooperin teemoittelu onkin omiaan lisäämään kappaleen raskasta pistävyyttä, joka soi kitarassa, rummuissa ja kaikessa. Miehelle on suotu vieläpä pienoinen soolo kappaleen jälkipuoliskolla.

Jälleen kerran varsin kompaktiin kokoon pakattua kappaletta voisi oikeasti kuvitella tanssivansa siinä missä Time Won’t Let Metäkin. Can’t Seem To Make You Mine kiertää kehäänsä, mutta se on selkeästi sen tarkoitus; siitä sitä ei voi paheksua, puhumattakaan siitä, että voimakeino on hyvällä tavalla toimiva.

Billboardin listoillekin päästiin (joskin vasta singlen (10/1965) uusintajulkaisun (1967) jälkeen): #41

The Seeds – Can’t Seem To Make You Mine

Musertavaa musiikkia. Kerrassaan.

Nugetteja: Kim Fowley – The Trip

Voimakkailla vokaaleilla varustettu The Trip oli veteraanituottaja Kim Fowleyn ensimmäisiä sooloiluviritelmiä. Kyse on tällä kertaa yksinkertaisen riffin päälle kasatusta vapaamuotoisemmasta runoilusta. Mihinkähän kappaleen nimi mahtaakaan viitata?

Lyriikat ovat käsittämättömän stereotyyppiset, toisaalta sen (ainakin) ajattelisi olevan täysi tarkoitus. Fowley oli kuitenkin verrattain varhain asioilla: vuoden 1965 lopulla levytetty The Trip on eräs ensimmäisistä suorista LSD-trippikuvauksista rockin historiassa.

Vain hitusen yli kaksi minuuttia kestävä The Trip ei ole mitenkään erityisen rikas levytys, vaikka kyllähän sille löytyy käyttöä tietyn rennossa olotilassa suoritettavan kuuntelun muodossa. Fowleyn vokaaliosuuksien voimakkuudessa on tiettyä mielenkiintoista värinää.

The Trip ei noussut rymisten kansallisille listoille – tai ei se päässyt niille ollenkaan. 1960-luvun puolivälissä Englantiin muuttanut Fowley keskittyi kuitenkin ennen kaikkea huomaamattomaan taustatyöhön ja tuotantohommiin mm. Cat Stevensin ja Soft Machinen kanssa.

Kim Fowley – The Trip

Nugetteja: The Shadows Of Knight – I’m Gonna Make You Mine

Yhden chicagolaisen autotallin seinissä oli vuonna 1966 ilmeisen paljon kaikupohjaa: toistamiseen nugettina esiintyy The Shadows Of Knight -yhtyeen single, ja voi turkanen kun se rämiseekin.

I’m Gonna Make You Mine vieraili Billboardin listoillakin sijalla 90. Listamenestys ei kuitenkaan ole kappaleen tärkein ansio, vaan se mukaan pakattu raskas räminä: kitaraintro on suoranaista musiikillista höyläämistä, ja kappaleen seksuaalisuus on sitä hardcorea tapissaan. Kompaktin vetomoottori-intron jälkeen siirrytään varsin intensiiviseen kappalerakenteeseen, jonka keskiönä on huuto “GIRL I’M GONNA MAKE YOU MII-IINE!“.

Rumpali Tom Schiffour paukuttelee kalvoja sen verran kovaa, että ihme kun kestävät. Tahti ei verkkaistu missään välissä, sillä outrokin on toteutettu häivytyksenä.

I’m Gonna Make You Mine tarjoilee The Pretty Things -räminää mantereen tapaan. Mikään diversiteetin huippu se ei ole, mutta kuka helvetti sitä kaipaisikaan tällaisen kaksi- ja puoliminuuttisen aikana?

The Shadows Of Knight – I’m Gonna Make You Mine